Matkakirja Kalevan mailta

Kirjoittanut: Seppo Nurmi, 2004 – 2009. Viimeksi tarkistettu, pienin lisäyksin, maaliskuussa 2012.

Matkan lähtökohta

Tämä on matkakertomus laulun maille. Lähtökohtana ovat Kalevalaiset nimet ja kansat, mutta mitenkään en yritä pysyä aiheessa vaan matkustajana katson sekä oikealle että vasemmalle mitä sattuu näköpiiriin tulemaan. Matkan päämäärä ei ole tärkeä, vaan tärkeintä itse matka. Tämä ei ole tieteellinen sepustus. Lukija voi rauhassa olla joko samaa mieltä tai eri mieltä johtopäätöksistäni, en ryhdy niistä kiistelemään. Vaan kehottaisin lukijaa itse lähtemään matkan päälle, eli etsimään mitä voisi löytyä.

Vuosia sitten luin että nimelle ”Väinämöinen” ei olisi varteenotettavaa selitystä. Myös Kalevalan runojen syntyseutu olisi ongelmallinen ja siitäkin asiasta on monia eri mielipiteitä. Ongelmana ei ainakaan ole mahdollisten ehdotusten vähyys. Käytyäni Riikassa (Rīga) Latvian eli Lätin maassa sain joitain uusia vinkkejä, joita olen nyt yrittänyt seurata.



Riika on kaunis kaupunki. Kuvissa yllä ensin katunäkymä jossa taustalla kirkko, toisessa kuvassa keskiaikaiset rakennukset jotka tunnetaan nimellä ”Tris Brali” (”Kolme Veljestä”). Edellinen kuva on retusoimaton, jälkimmäisen on tämän kirjoittaja yhdistänyt kahdesta eri kuvasta samalla retusoiden pois häiritseviä näköesteitä.

Riikan läpi virtaa joki Daugava ja laskee Riianlahteen, ja jolla joella on myös Suomalainen nimi: Väinäjoki. Selitys on se että alueella on vuosisatoja asunut suomensukuinen kansa: liivit Luultavaa on että suomensukuiset kansat ovat ristenneet alueen halki, asuneet siellä aikansa, ja jatkaneet sitten pohjoiseen Viroon ja Suomeen. Riianlahdella on myös kuuluisa hiekkaranta ja hotellialue, Jurmala, jonka suomalaisen oloinen nimi selittyy juuri liiviläisperinteellä. Kalevalan alkuperä voisi siten hyvinkin olla Riianlahden seuduilla. Vesi on Kalevalassa lähellä ja pohjoisessa asuu toinen kansa. Ilmeisesti jonkin lahden rannalla ollaan. Voisi kyllä olla muukin lahti, Suomenlahteahan tavallisesti ehdotetaan, mutta Riianlahti on sopivampi kooltaan sen ajan veneillä ylitettäväksi. Viron eepoksessa Kalevan poikien linnat olivatkin juuri Daugavan eli Väinäjoen rannalla.



Riikan läpi juoksi muinoin toinenkin joki, sittemmin kuivunut, kuvassa istutusten muoto kuvailee vanhaa joen paikkaa. Toisessa kuvassa kukkaistutuksista oikealle puiden takana, vain pieni ojan pätkä on jäljellä.

Suomensukuiset Liivit, ja aikaisemmin myös Virolaisten esi-isät, asuivat siellä latvialaisten (lättien) naapureina (jotka jälkimmäiset ovat indoeurooppalaista ja siis ei-suomensukuista kansaa). Liivit ovat nyt miltei kadonneet tai sekaantuneet kantaväestöön, vain noin 20 henkilöä enää puhuu liivinkieltä. Kuitenkin sanotaan että noin 50% nykyisen latvian (lätin) kielen sanastosta on suomensukuista alkuperää. Olen tästä joutunut joskus keskusteluun, kun joku väitti että lätinkieli ei olisi suomensukuista, kun minun muistini sanoi että on. Siinä väittelyssä kaikki kuitenkin olivat oikeassa, sillä lätinkieli on kieliopiltaan indoeurooppalainen, siis slaavilaisten ja germaanisten kielten serkku, mutta sanastosta on suuri osa suomalais-ugrilaista alkuperää. Esimerkkeinä ”ven” = ”vene”, ”laiv” = ”laiva”.

Liivinkielen esimerkkejä:

Lukusanat yhdestä kymmeneen liiviksi:. ikš, kakš, kuolm, nēļa, vīž, kūž, seis, kōdõks, īdõks, kim.

Liivin kansallislaulun ensimmäinen säkeistö (oikeastaan sama kuin virolaisten, vai liiviksi käännettynä):

Min izamo, min sindimo, uod armaz randa sa,
kus randanaigas kazabõd vel vanad, vizad piedagõd.
Min armaz ilmas uod set sa, min tõurõz izamo!

Ääntämisohjeita: viiva kirjaimen yllä on pitkä vokaali; ž on pehmeä soinnukas s, z on kova soinnukas s, ja š pehmeä soinnuton s, õ on avoin o (lähes a).


Nimien selityksiä, eli etymologiaa

Daugava joen nimi eri kielillä:

Latvia: Daugava
Saksa: Düna
Puola: Dzwina
Venäjä: Dvina
Islanti: Dvina
Liivi: Võenajoki
Viro: Väinajogi
Suomi: Väinäjoki

Merkitsee: joen suu, meren lahti, vuono

Viimeksi mainittu sana ”vuono” on äänneasultaan lähinnä vanhinta sanan muotoa, ja tässä asussahan se on vielä jäljellä nykykielessäkin. Indoeurooppalainen kantasana: dhweinoa = meren lahti, laaja joen suu, satama. Liivinkielen muoto on ”võena” (õ tässä on avoin o melkein a, siis lausutaan avoimesti lähes ”vaena”), ja vironkielen muoto on ”väin(na)”. Luultavasti muinaisskandinaavinen islannin kielen sana ”dvina” tässä joen merkityksessä on slaavilainen laina jonka viikingit idänmatkoillaan ottivat, ja on tuskin samaa kantaa kuin muinaisgermaaninen: dvina = vähetä, tai nykyruotsin: tvina = näivettyä. Mielenkiintoista on kuitenkin että Riikan lahteen laski toinenkin joki, joka väheni ja väheni ja on nyttemmin kadonnut (se oli tunnettu pahanhajuisuudestaan turistioppaan mukaan).

Kaupungin historiasta kerrotaan että Riika alun perin perustettiin tämän nyttemmin kadonneen joen rantaan, kun se vain oli kyläpahanen eikä vielä pitkään aikaan kaupunki. Joen paikka on nykyään merkittynä Riikassa puistoon ja lyhyt pätkä vanhaa uomaakin on vielä olemassa. Tämä kuivuva joki ehkä inspiroi viikinkejä nimeen ”dvina”. Ainakin ruotsissa Daugava joesta käytetään myös nimeä Västra Dvina (läntinen Dvina), ja tämä toinen joki oli siis Östra Dvina (itäinen Dvina).

Huomaa myös että puolankielen ”warta” ja suomen ”virta” ovat samaa kantaa, viimemainittu on siis slaavilainen laina suomeen. Kaiken takana olisi alun perin Muinais-Intian (sanskritin): dhávati = juoksee, virtaa.



Tuiradan runopuisto Riikan lähistöllä. Ensimmäinen kuva on runonlaulajien patsas, toinen on liivien muistomerkki jossa on liivien vaakuna. Tämä on myös Suomessa (esim. kolikoissa) käytetty ikivanha suomensukuisten kansojen symboli (myös käytetään nimitystä ”Hannunvaakuna” joka johtuisi apostoli Johanneksesta, mikä kuitenkin on paljon myöhempi ja niinmuodoin ei alkuperäinen selitys).


Kuka Väinämöinen oikeastaan oli?

Yllä olevaan joen nimen johdatukseen vedoten nimi Väinämöinen = ”lahtelainen”, ”suvantolainen”, tai ”vuonolainen”. Hän oli mahdollisesti kotoisin Riian lahdelta Väinäjoen (siis Daugavan) vuonolta, ja oli suomensukuista liiviläistä syntyperää. Vanhoja nimen muotoja ovat myös ”Äinämöinen” ja ”Venaelainen”.

Väinämöinen oli tietäjä jonka isä Kava oli myös tietäjä (sana ”kava” = tietäjä), ammattihan muinaisaikoina meni aina suvussa. Kaikki Väinämöis-tarut eivät välttämättä ole samalta ajalta, eivätkä alun perin ehkä kerro samasta taruhenkilöstä. Nimen merkitys on melko yleinen ja voi liittyä useimpiin taruihin jotka ovat eri aikoina ja eri paikoissa luotuja. Myöhemmät kertojat ovat ehkä ottaneet taruja sieltä täältä ja laittaneet ne Väinämöisen nimiin. Osa on myös kerrottu erinimisistä taruhenkilöistä jotka Elias Lönnrot on yhdistänyt Väinämöiseen. Yritän nyt kuitenkin selvittää vanhimman tietäjä Väinämöisen otaksuttavaa alkukotia.



Kuvassa liiviläinen museosauna Siguldan kansanpuistossa.

Liiviläiset vieläkin mainitaan Latviassa tietäjäkansana, he tunsivat parantavia yrttejä ja kylpyjä, ja tietenkin saunan. Veneenteko taas oli sekin tärkeä elinkeino. ”Väinämöinen” voisi myös tarkoittaa veneentekijää (”venemoinen”), liivin ”ven” = vene, ja jotkut tulkitsevat sen niin. Kalevalassa kerrotaan Väinämöisen veneenteosta, mutta muutkin kyllä tekivät veneitä. Eikä Kalevalassa mitenkään viitata veneentekoon Väinämöisen ammattina vaikka hän sitäkin toimittelee. Tietäjä ja taitaja olivat vielä siihen aikaan sama asia, ja kunnon tietäjän oli myös veneenteko hallittava, siksihän Väinämöinenkin sitä taitoa innolla opettelee. Veneitä aina tarvitaan siellä missä on vettä, eikä liene sattuma että ”väin” muistuttaa sanaa ”ven”, ja miten tahansa, veden äärestä ainakin tullaan.

Viron eepoksessa Väinämöistä vastaa Vanemuine, joka on (runon)laulun ja soiton jumala. Alkuosa ”vane” voi olla väännös muodosta ”võena”, toisaalta se on myös tulkittu tulevan eestinkielen sanasta ”vanah” = vanha. Väinämöinenhän myös mainitaan vanhaksi. Varteenotettavampaa on että monissa Lönnrotin Kalavalan kokoonpanoon käyttämissä lähderunoissa esiintyy vaihtoehtoisia nimityksiä kuten ”Uvantolainen” ja ”Suvantolainen”. Nämä selvästi viittaavat jonkinlaisen vesiuoman läheisyyteen Väinämöisen taustahahmolle. Myös on niin että -nen päätteinen muoto ”Väinämöinen” on diminnutiivi (helliytelymuoto) sanasta ”Väinämö”. Samoin kuina nimessä ”Untamo Unton poika” on -mo -mö pääte joka merkitsee syntyperää (esim. ”jokilainen”) paremminkin kuin ominaisuutta (”vanhanlainen”).

Väinämöisen nimimuodoista puheen ollen, ”Venaelainen” ja ”venäläinen” ovat samaa alkuperää. Väinämöisen nimenä se voi olla joidenkin karjalaisten kertojien sekaannusta kun oltiin jo niin kaukana alkujoelta. Mutta sana ”venäläinen” ei varmastikaan alun perin tarkoittanut slaaveja vaan suomensukuisia jonkun vuolaan virran tai lahden seudulta, ehkä inkeriläisiä Nevan suistosta. Tai Vepsäläisiä Äänisjärveltä (Onega), joka laskee Laatokkaan Syvärin joen (Svir) kautta. Eräs vanhempi muoto onkin ”Äinänen” joka viittaisi sinnepäin. Alkuperäiset ”venäläiset” olivat mitä todennäköisimmin suomensukuisia. Vasta myöhemmin slaavit ”perivät” nimityksen ”venäläinen” kun asuivat samalla suunnalla lännestä päin katsoen.

Etelä-Hämeen Asikkalan pitäjän Kurhilan kylässä on asutukset Iso-Äinää ja Vähä-Äinää. Iso-venäläiset varmaankin tulivat Iso-Äinäältä, ja pikkuryssät Vähä-Äinäältä? Kielitiede voi toisinaan johtaa yllättäviin johtopäätöksiin. Tässäkin tapauksessa äinäät ovat lahdelmia, vetisiä paikkoja, kaikki äinäät ja väinäät ovat kielellisesti samaa alkuperää.

Vesistöt sitten johtavat aina Vienan lahdelle asti, ja niiltä seuduin löytyy taas Kalevalaisia paikkoja, kuten löytyy myös esimerkiksi Lounais-Suomesta. Nämä eivät kuitenkaan liene alkuperäisiä Kalevalaisia paikkoja, vaan ovat kansan mukanaan tuomia, jo olemassa oleviin taruihin pohjautuen. Paikannimi Kalevala ei ole alkuperäisrunoissa niin hallitseva kuin miksi Lönnrot on sen eepoksessaan tehnyt. Tärkeämpi on jumalhahmo Kaleva.



Gaujan kansanpuisto, kuvissa Gauja jokea, joka on Daugavan sivujoki. Jälkimmäisessä kuvassa näkyy myös Tuiradan linna, linnan tornista nähtynä. Tämä voisi olla liivinmaalaisen alku-Väinämöisen kotiseutua.


Mistä nimi ”Kalevala” ja kenen mailla ollaan?

Jumala nimeltä Kaleva ja muita Jumalan nimiä

Kaleva on myyttinen jättiläinen, joka on alkuaan ikivanha jumalahahmo. Nimi ”Kaleva”, ”Kalevi”, ”Kalev” on indoeurooppalaista alkuperää, voimamies, isä, ukkostaja, ja muodossa ”Kale” tai ”Kaleda” hän oli myös muinaisten kelttien sodanjumala. Sana esiintyy muutenkin monessa kielessä, esim. gallialaisten kelttien sotalaivat: kaleerit, jonka sanan roomalaiset lainasivat. Latinan kielen ”Caledonia” = Skotlanti, on ehdotettu myös olevan samaa kantaa. Kalevan miekka on Orionin vyö, siis taivaankannella Kaleva on sama kuvio kuin Orion. (”Miekka” on myöhempää kainostelua, kyseessä on pikemminkin hänen seksuaalinen attribuuttinsa.) ”Väinämöisen viikate” on osin sama kuin Kalevan miekka, siis Orionin vyö. ”Väinämöinen” tässä yhteydessä tuskin tarkoittaa tietäjää , vaan on pikemminkin hellittelymuoto jumalalle Väinö, joka ehkä on vain toinen nimi Kalevalle. Tämä seikka onkin aiheuttanut jonkinverran sekaannusta tulkinnoissa. Joidenkin kansojen taruissa Kaleva oli myös jättiläinen jonka harteilla taivaankansi lepäsi, siis oikeastaan sama kuin kreikkalaisten Atlas.

Seppo (”seppä”) Ilmarinen oli Kalevan poika, joka oli sitä taivaankantta isänsä harteille kalkutellut. Ilmarinen, nimestä päätellen, on myös Ilman poika, sillä ”Ilma” on toinen (ei kelttiläinen) nimi tälle sään jumalalle. Myöhempinä aikoina huonon sään jumala oli Ukko, joka oikeastaan alun perin tarkoittanee isää tai isäntää, josta vanhempi suomalais-ugrilainen muoto on ”ulgan”. Siis ”Ukko Ilma” lyheni muotoon ”Ukko” (kuten myös kirkossa Herra Jumala usein on vain Herra). Vastaavasti maan ja hedelmällisyyden jumalatar oli Akka, tarkoittaen äitiä tai emäntää, ja jolla myös oli monia muita nimiä. Varhempi muoto on ehkä suunnilleen ”atcha” joka voi olla samaa kantaa kuin muinaisgermaaninen äitiä tarkoittava áithe”. Useimpien muinaiskansojen tarustossa sään ja ilman (”taivaan”) jumala sekä maan ja hedelmällisyyden jumalatar olivat ylimmät ja tärkeimmät, koska näistä kahdesta elämä riippui kaikkein eniten. Kuitenkin Kalevalan sanamuoto ”Ukko Ylinen Jumala” voidaan tulkita konkreettisemmin, ei pelkästään ”ylijumalaksi”, vaan ”ylinen” tarkoittaa maan yläpuolista, siis juuri ilman ja sään jumalaa. Riimin jatko ”suuri taatto taivahinen” taas selvästi viittaa hänen rooliinsa ilman isänä (tai isäntänä). Akka vastaavasti maan jumalattarena olisi ”alainen”, ja Kalevalassa mainitaankin ”Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä”. Samaa runojalkaa mukaillen Ukko olisi ”Ukko manteren-ylinen, taivaan äijä, ilman isäntä”.

Jo tuhansia vuosia sitten tarut ja jumalat siirtyivät kansalta toiselle. Muinaisten sumerien jumala Enlil tarkoittaa sanatarkasti ”Herra Ilma”, jossa ”lil” = ilma, tuuli, sää. Monet kansat lainasivat jumalansa nimen siitä. Esim. ”Il” tai ”El” (muinaiset heprealaiset), tai ”Ilah” (arabit, ”Allah” on alunperin ollut ”al Ilah”), ja se jumalan nimi levisi myös pohjoiseen päin vuorille ja Mustanmeren seuduille missä se hyvinkin saattoi kohdata meidän esi-isämme. Merkillistä on myös että suomenkieli eroaa tässä sukulaiskielistään, esim. vironkielen ilma on ”õhk”, vähän kuin ”ähky”, siis hengitys. Viron ”ilma” on sama kuin suomen kielen adverbi ”ilman”, mitä ei yleensä yhdistetä ilmaan jota hengitetään. Tämäkin viitaa siihen että suomen ”ilma” on lainasana ja voi todellakin olla lähtöisin tuulen jumalan nimestä ”Il” johon on lisätty tavallinen maskuliininen pääte ”ma”. Koska suomen kielessä ei tule sekaannusta mainitun adverbin kanssa tämä vanha jumalan nimi on säilynyt. ”Ukko Ilma” on siis mahdollisti sama kuin sumerin ”En-lil”. Vaikkakaan mitään suoranaista sukulaisuutta suomen kielen ja sumerin kielen välillä ei ole voitu osoittaa olevan, molemmat kielet ovat rakenteeltaan yhtä vanhoja, ja siksi jossakin määrin samankaltaisia. Sumerin kieli tosin katosi käytöstä jo noin 4000 vuotta sitten, mutta suomensukuiset kielet ovat säilyttäneen tämän ammoisen kielirakenteen joka yhdisti useimpia muinaiskieliä.

Hiukan vielä tuulen ja henkimaailman etymologiaa. Sana puhua tarkoittaa alunperin puhaltaa, ja äidinisäni joka oli Jaakkimasta naureskeli aina kun sanoimme ”puhua” vaikka se on ”haastaa” karjalaksi, kun taas puhuminen on puhaltamista ja myös tuuli puhuu. Ilma merkitsee myös säätä ja tuulta, ja ”ilmoittaa” on ”antaa ilmoille”, siis tuulen tuotavaksi. ”Ilmoitus” on siten tuulen herran sanomaa. Käsitys jumalista muinoin oli konkreettisempi kuin nykyisin. Henki on paitsi hengitys ja elämä (”hengissä”) myös ”tuulen henki”. Muinoin oli mahtavin henki oli se jolla oli voimakkain hengitys, siis tuulen ja myrskyn herra. Tämä yhteys sanoilla henki, hengitys, elämä, sekä tuuli on jossain muodossa monissa kielissä, kuten muinaisessa sumerissa, ja hepreassa. Heprean Jahve, muinaisempi muoto ”Jah-havadh”, tarkoittaa tuulen herraa (jah = herra kuten sanassa Hallelu-jah = ylistys herralle), joka nykyhepreaksi on saanut merkityksen ”elävä jumala” yllä mainittu tuuli/hengitys/elämä-kytkennän kautta. Muita esimerkkejä on ruotsin kielen andas = hengittää, ande = henki, henkiolento.

Kun nyt etymologiasta puhutaan, joitakin vielä:


Voisiko Väinämöinen olla sama kuin Kaleva?

Siihen maailmanaikaan oli tavallinen se käsitys että tietty jumala hallitsi tiettyä maa-aluetta. Vieraalla maalla ollessa ei saanut unohtaa uhrata myös paikalliselle jumalalle, jottei se pahastuisi. Kun muutettiin asumaan uudelle asuma-alueelle, oli tavallista ottaa uusi jumala mukaan jumaltarustoon, ja näin jumalien lukumäärä koko ajan kasvoi (pääasiassa siksihän kreikkalaisillakin oli monia jumalia). Toinen tavallinen tapa asian järjestämiseksi oli se että uusi jumala mahdollisesti muistutti jotakin entisistä ja voitiin samaistaa tähän. Näin samalle jumalalle kertyi useita vaihtoehtoisia nimityksiä. Varsinkin kuvailevat lisänimet olivat tavallisia. Kalevalla, Ukolla, ukkostajalla oli siten monia nimiä. Yksi niistä voisi ollut paikkaa kuvaava, koska oltiin Riikan lahdella, Väinällä, niin jumalaa kutsuttiin myös nimellä Väinämö, tarkoittaen ”suvantolainen”, varsinkin paikallisten suomensukuisten liiviläisten kesken.

Tästä nimestä Väinämö diminutiivi (vähäisempi) nimimuoto on Väinämöinen, joka saattoi tarkoittaa tuon jumalan palvojaa, tunnettua tietäjää niiltä seuduin. Myös jumalia voi lepytellä ja sellainen lepyttelymuoto Väinämölle on Väinämöinen. Tuhat vuotta sitten ihmiset ymmärsivät mistä oli kysymys eikä sekaannuksia pääsyt syntymään, mutta vuosisatojen saatossa käsitteen ehkä ovat sekaantuneet, ja tietäjä Väinämöinen on sekoitettu jumalaan Väinämö (jonka vielä lyhyempi muoto on Väinö). Tällainen jumalan palvelija ja suurmiehen sekoittaminen itse jumalaan ei ollut lainkaan epätavallista muinoin. Suurmiehet, kuninkaat, papit tai tietäjät (shamaanit), katsottiin jumalien maallisiksi ilmestyksesi (inkarnaatioksi). Usein uskottiin myös että jumalat esiintyivät ihmisten hahmossa.

Väinämöinen oli siis myös shamaani. Mennäksemme tarujen maailmaan, niistä löytyy usein tietäjiä eri hahmoissa. Kaikki kaiketi tuntevat Tolkien kolmiosaisen sadun ”Taru sormusten herrasta”, jossa esiintyy tietäjä Gandalf. Epäilemättä kirjailijalla on ollut hahmon esikuvina niin Arthur-sadun tietäjä Merlin, kuin Kalevalan Väinämöinen. Taru kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista on sekoitus historiallisia hahmoja, keskiaikaisia legendoja, ja niitäkin vanhempia kelttiläisiä muinaistaruja. Joissain tarun versioissa taiotun miekan nostaa kivestä Merlin, joissain Arthur, nämä taruhahmot ovat ajan mittaan enemmän tai vähemmän sekoittuneet toisiinsa.

On mielenkiintoista että Arthurin miekka”Excalibur”, joka on latinaa, on Walesin kelttiläisellä kielellä ”Caledfwlch”. Myös tässä esiintyy kelttien jumala Caled (ja siis myös muinaissuomalaisten Kalev). Kyseinen miekka on mitä todennäköisimmin Orionin miekka, eli sama kuin Väinämöisen miekka tai viikate (molempia esiintyy suomalaisissa kansantaruissa). Onhan tavallista että vanhat tarut viittaavat taivaankannella näkyviin tähtikuvioihin. Pyhä ”graali”, jota Arthurin ritarit etsiskelevät, pitäisi myös löytyä taivaankannelta, jos jätetään pois myöhempi kristillinen vaikutus tarinan sisältöön. Arvattavasti se on taivaannapa tai Pohjantähti, mutta voi myös tarkoittaa koko taivaankannen kupolia. Samoin kuin ”Sampo kirjokansi” (jota myös porukalla haetaan) olisi se koko tähtitaivaan ja maailmankaikkeuden symboli. Kumpikin, sekä Sampo että pyhä graali ovat epäilemättä ikivanhoja hedelmällisyyssymboleja. Kuningas Arthur ei ole jumala Caled, eikä tietäjä Väinämöinen olen jumala Kaleva, mutta molempien vanhemmat taustahahmot mahdollisesti ovat saman jumalan palvelijoita ja maallisia ilmestyksiä.


Joukahainen

Väinämöisen riitakumppani Joukahainen eli Jouko oli jousimies, mitä nimi tarkoittaakin. Kuitenkin pohjoisten murteiden ”joukhain” on vesilintu joutsen. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, ja sanojen samakaltaisuus voikin tietysti olla sattuma. Toisaalta Joutsen on tähtikuvio ja koska Väinämöinenkin on (Väinämöisen viikate), niin myös Joukahainen voi olla, ja taru Joukahaisesta siis olisi kytketty tähtikuvioihin ja niiden kansanomaiseen tulkintaan. Joutsenen tähtikuvio voitaneen myös tulkita jousimiehen jouseksi (jota se muistuttaa muodoltaan), jolloin siis Joutsen on myös ”joutsi”, eli jousi. (Huom. kreikkalainen jousimiehen tähtikuvio, Sagittarius, on eri jousimies, eikä näy niin hyvin pohjoisella taivaalla kuin Joutsenen tähtikuvio.)


Kantele ja runonlaulu

On huomattava että puhumme ajasta ennen kirjoitustaidon keksimistä. Ainoa tapa vanhojen tarinoiden muistamiseksi oli tehdä niistä runomittaisia, ja varta vasten opetella laulamaan ne ulkomuistista. Kaikki kansat tekivät silloin niin, keltit, kreikkalaiset, viikingit jne., ja tietysti myös meidän suomalaisten esi-isät. Itse asiassa runonlaulua jatkettiin vielä pitkään kirjoitusmerkkien keksimisen jälkeenkin, sillä kirjoittaminen oli hankalaa sen ajan välineillä ja vain harvat osasivat lukea ja kirjoittaa. Babylonialaiset olivat tiettävästi ensimmäiset runonlaulun muistiin merkitsijöinä. Gilgamesh eepos on löydetty savitauluista 2000-luvulta e.Kr. Kreikkalaisten eepos Ilias ja Odysseia on 400-luvulta e.Kr. jne. Kalevalahan kerättiin runonlaulajilta vasta 1800-luvulla. Soitin oli runonlaulannassa hyvänä apuna. Suuri osa talteen kerättyjä runonlauluja onkin juuri vain runoja ja lauluja, ja niitähän on Kalavelan sisarteoksessa Kantelettaressa. Lukuelämyksenä on jälkimmäinen jopa antoisampi kuin edellinen, se on tämän kirjoittajan oma mielipide.

Voi tietenkin myös olla mielenkiitoista tutkia mistä Suomen kansallissoitin, kantele, juontaa juurensa. Samankaltaisia soittimia on monissa maissa. Etelä- ja Keski-Euroopassa niitä kutsutaan nimellä ”sittra” (cittra). Se nimi tullee muinaiskreikan sanasta ”cithara”, joka puolestaan saattaa olla itäisempää alkuperää, onhan esim. Intiassa soitin ”sitarr”. Espanjalainen soitin kitara (guitar) taasen on sinne joutunut pohjois-Afrikan kautta ja juontaa myös juurensa idästä. On sivuseikka että joissakin on näppäinpöytä (tarkoittaen kielien näppäilyä, ei nappuloita) ja joissakin kaula kuten esim. kitarassa. Soittimen nimi on lainattu kielestä toiseen vaikka muoto vaihtelee. Onhan olemassa esim. amerikkalainen pöydällä näppäiltävä muoto tavallisesta kitarasta nimeltään ”steel guitarr”.

Sivumennen sanoen myös piano on eräänlainen sittra. Tästä yksinkertaisesta soittimesta, siis sittrasta, tehtiin ensin huonekalun kokoinen loistoversio varakkaamman väen käyttöön, ja kun se oli hankala sormin soitettavaksi laitettiin tangenttipöytä (klaviatuuri) ja näppäilymekanismi, jossa hanhensulan kärki mekanismin loppupäässä näpäytti kieltä, näin saatiin clavi-cembalo, tai lyhyesti vain cembalo. Kun näppäilyn voimaan tällä mekanismilla ei voinut vaikuttaa, kehitettiin siitä muoto jossa hanhensulan sijaan huovalla päällystetty vasara löi kieleen, riippuen siitä kuinka kovaa soittaja löi tangenttia. Näin saatiin soitin jolla voitiin soittaa kovaa tai hiljaa, italiaksi ”forte piano clavi-cembalo”, josta sitten vain sana ”piano” jäi jäljelle soittimen moderniin nimeen.

Nyt olemme kuitenkin hiukan eksyksissä koska tarkoitushan oli etsiä kanteletta eikä kitaraa. Kuitenkin tuli tässä jokseenkin selvitetyksi mistä soittimen ulkomuoto peräytyy. Se on siis itse asiassa eräänlainen sittra, ja muut kuin suomalaiset usein myös kutsuvat sitä suomalaiseksi sittraksi. ”Kantele” kun vaikuttaa olevan liian vaikea sana lausuttavaksi ulkomaankielisille. Samankaltaisia soittimia löytyy kaikkialta, niin Afrikasta, Aasiasta, kuin Etelä-Amerikasta. Sama keksintö lienee tehty eri puolilla maailmaa toinen toisistaan riippumatta. Ensimmäistä keksijää tuskin voidaan jäljittää. Voimme yhtä hyvin antaa sen kunnian Väinömöiselle, joka runon mukaan näperteli ensimmäisen kanteleensa ”kalan luusta”. ”Kalan luu” kuitenkin tuskin oli haukea, runollisen ilmaisun taustalla lienee kaukaisempi perintö. Onhan tunnettua että esim. muinaiskreikkalaisen citharan kaikukoppa oli vesikilpikonnan kuoresta tehty. Näitä eläimiä on kaikkialla kun mennään etelään ja itään päin, mistäpäin suomalaisten esi-isät kaiketi vaelsivat.

Jatkakaamme nyt kanteleen nimen selvittämistä. Latinaksi laulaa on ”cantare” ja ja kantaatti on lauluteos klassisessa musiikissa. Vaikuttaa siltä että soittimen nimi myös olisi indoeurooppalaista alkuperää. Myös Italian, Espanjan, ja Portugalin kielissä ”laulaa” on juuri ”canta”. Tuskin kuitenkaan suomalaiset lainasivat sen Etelä-Euroopasta asti, sen on täytynyt löytyä lähempää. Koska sana Kalevala, kuten on yllä selvitetty, on kelttiläistä alkuperää ja Baltiasta lainattu, on syytä etsiä kelttiläistä alkuperää myös kanteleelle. Näin ilmeisesti onkin, sillä esim. Irlannin ja Skotlannin kelttiperäisellä gaelin kielellä ”cantainn” merkitsee loitsua ja runonlaulua, ja runonlaulun säestykseenhän kanteletta alunperin käytettiin. Balttilaista vastinetta ei löydy, joten sanan ”kantele” alkuperä lienee juuri sen ajan kelttiläisissä kielissä.

Sen sijaan voi todeta että puhumista ja lausumista tarkoittava sana lätin kielellä on ”runāt”. Jos se olisi suomalais-ugrilainen sana sen löytyminen lätin kielestä voisi selittyä liiviläis perinteellä, mutta tosiasia on myös että muinaisislannin ja muinaisruotsin sana ”runö” merkitsee salaista tietoa ja runonlausuntaa, ja myös näiden käyttämiä kirjainmerkkejä tarkoittava ”runa” on samaa kantaa. Vaikuttaa siis siltä että sana ”runo” olisi suomenkieleen Baltiasta tai Ruotsista lainattu. Asian tutkimista sekoittaa se seikka että sana on ainakin kahdesti lainattu, jollaista esiintyy aika usein. Siis nykyruotsin ”runo” merkityksessä runonlaulu on lainattu takasin suomenkielestä 1800-luvulla, kun alkuperäinen sana oli jo ruotsin kielestä kadonnut. Se varaus täytyy myös mainita että sanan lainaus on voinut tapahtua edes takaisin useita kertoja vuosituhansien myötä. Lätin kielen sana siis voisi hyvinkin tulla liivin kielestä, joka taas olisi poiminut sen toisaalta. Tämä on yksi syy miksi tällaisista tulkinnoista ei koskaan tule ryhtyä väittelemään.


Kansojen ja seutujen nimet

Ruotsit, ryssät, juuttaat, fennit ja suomalaiset

Ruotsin kielen ”ryss” on sama sana kuin vanhempi ”rus” tai ”ross” ja on alun perin tarkoittanut ruotsinsukuista kansaa jotka soutivat (soutaa = ro, lausutaan ”ruu”), elikkä ”itä-viikinkejä” (ruotsin vik = lahti, soutajakansaa jotka asuivat lahdilla ja vuonoilla). Nämä myös perustivat Novgorodin kaupungin ja valtakunnan, josta Venäjän valtakunta myöhemmin sukeutui (”nov gorod” vastaa nykyruotsin ”ny gård” = ”uusi kartano”, mutta ”gård” muinoin tarkoitti paremminkin kylää, asustsuta, ja myös kaupunkia; esim. viikingit kutsuivat Konstantinopelia nimellä Miklagård, tarkoittaa suunnilleen ”Isokylä”).

Suomen sana ”ruotsi” tulee myös näista Pohjanlahden länsirannan soutajista joka lainattiin suomenkieleen muodossa ”ruusit”, joka sittemmin sai muodon ”ruotsit”, jotka taas olivat oikeastaan samoja kuin edellä mainitut ”rus”. Nykyinen Suomen sana ”ryssä” taas on ruotsinkielestä aika myöhään Suomeen lainattu, kun sana ”ryss” siellä jo tarkoitti slaavilaisia kansoja. Vokaalien vaihtuminen, o:n, u:n ja y:n välillä kuvastaa senaikaisia paikallisia murre-eroja. Keski-Ruotsin itärannikon alue on muuten vielä nykyisinkin nimeltään ”Roslagen”, tarkoittaen ”soutuseutua”, ”ruusunmaata” eli oikeastaan ”ryssänmaata”, jos sitä nimeä ei olisi sekoitettu näihin slaavilaisiin, jotka nekin myöhempinä aikoina tulivat soutaen idästä viljelyseutuja ryöstämään. Aikaisemmat niin idästä kuin lännestä tulleet olivat ”ruuseja”, sittemmin idästä tulevat olivat ryssiä, lännestä tulevat ruotseja.

Lounaasta soutavat olivat tanskoja (danskar), tai juutteja. Juutit myös siis olivat tanskalaisia, Juutinmaa = Jylland; meillähän on vieläkin suomenkielinen nimi ”Juutinrauma” toisesta tanskan salmesta (Öresund). ”Juuttaat” kirosanana tarkoittaa näitä tanskalaisia jotka yhtenään ryöstelivät rannikkoja ja kävivät sotia Ruotsia vastaan. Suomalaiset kun olivat sittemmin sotilaina Ruotsin armeijassa. Lounaisruotsin Göötanmaa myös on alkuaan lähes sama eli Guutinmaa. Nämähän olivat läheisiä kielisukulaisia, ja oikeastaan maiden nimien erot olivat nekin alkuaan vain murre-eroja.

Winni, fenni, finn on alkuaan keltinkielinen sana ja tarkoittaa myös soutajaa (sille sanalle, tai samankaltaisille, on myös muita selityksiä, tässä on vain otettu esimerkiksi yksi joka on kohtalaisen vanha). Antiikin ajalta kerrotaan Foinikialaisten (fenici) matkanneen itämerelle asti, mutta Itämerenseudulla oli korkeakulttuurista soutajakansaa jo paljon aikaisemmin kalliomaalauksista päätellen. Mahdollisesti ovat Foinikialaisten ja muiden matkat johtaneet kansannimen ”fenni” yleistymiseen. Roomalainen Tacitus mainitsee Fennit villinä metsäkansana, mutta hän tuskin tiesi kansan oikeaa nimeä vaan kutsui kaikkia Skandinavian kansoja sillä nimellä joka oli eniten tunnettu. Tuhatluvulla tarkoitettiin finneillä lähinnä Pohjanlahden itärannan ruotsinsukuisia, vaikkakaan lännestä päin nähtynä ei paljon eroa tehty mitä kieltä he puhuivat ja siksi myös suomalaisia ruvettiin kutsumaan finneiksi.

Finn on eräs kelttien taruston sankarihahmo. Esimerkiksi Mark Twainin kirjassa Huckleberry Finn päähenkilön isäukko Finn ei varmaan ole suomalainen, mitä kuulee väitettävän, vaan pikemminkin kirjailija on ajatellut kelttiläissyntyistä irlantilaista juoppoa, joita Mississipin varrella oli enemmän kuin suomalaisia. (Eihän sitä paitsi suomalaisen sukunimi voisi olla Finn, pikemminkin vaikka Julkunen.) Sekä sanan ”finn” että ”suomi” toisinaan esitetään merkitsevän soilla asuvia, mikä ei ole kovin todennäköistä, pikemminkin se on melko myöhäinen ja keinotekoinen konstruktio. Ruotsalaisen tarun jättiläinen Finn ei myöskään tarkoita suomalaista, vaan voi olla kelttien tarustosta peräisin (esim. Finnegan).

On huomattava että virallisessa käytössä ruotsin kielinen Suomen maan nimitys, Finland, on myöhäinen, se yleistyi vasta 1800-luvun loppupuolella. Ruotsin valtakunnassa virallinen nimitys oli Östland, ”Itämaa” (Ruotsin valtakunnan nimenä ”Ruotsi-Suomi” on täysin epähistoriallinen, koululaitoksen keksintöä).

Mistä tulee sana ”Suomi”? On ensiksi todettava että valtakunnan nimenä sekin on myöhäinen, vasta 1800-luvulta. Aikaisemmin ehkä on jo ollut maakunta Varsinais-Suomi, kuitenkin se minkä käsitettiin olevan ”muu Suomi” ei ollut paljonkaan sitä suurempi. On arkeologisesti todettu että Suomusjärven seutu Varsinaissuomessa on Suomen varhaisinta asutusta, joka taas voisi viitata siihen että sanat ”suomi” ja ”suomus” ovat samaa kantaa. Se ei kuitenkaan ole varmaa, kalan suomu voi olla eri sanakantaa.

Pähkinäsaaren rauhan sopimuksessa (1323) esim. ei mainita Suomea mutta kylläkin ”Somewesi” mikä vastaan suunnilleen sen ajan käsitystä Suomen maasta (nykyinen Lounais- ja Etelä-Suomi). Sana on kuitenkin tulkittavissa eri tavoin, esim ”Somervesi” voisi olla samaa tarkoittava ja merkitsee vesistöä harjumaisemassa (somero = soraharju), hyvin ”suomalainen” maisematyyppi siis (Varsinais-Suomen koillisrajalla on myös nykyinen paikkakunta Somero ja se on harjualueella). Varhempi kirjoitustapa olikin ”Some” tai ”Soome” vaikka se muoto on väärin tulkittu johtuvan ruotsikielisten suomenkielen osaamattomuutena. Diftonki muoto ”suo...” vaikuttaa olevan myöhäisempi kuin muoto ”so...”, ja r-kirjaimen lausuminen on murteesta riippuvaa. Usein tarjottu ”suo” sanan ”Suomi” lähtökohtana sen sijan tuntuu keinotekoiselta, harjuilla ja veden partaalla asutaan mutta harvemmin soilla.

Myös on esitetty että sana ”suomi” (vanhempi muoto ”some”) on ei-suomensukuista slaavilais-balttilaista alkuperää, lähtökohtana”zeme”, josta sanasta olisi johdettu myös sekä ”häme”, että myös ”saami” (saameksi ”sabmi”). Sitä tukisi myös sanan merkitys, joka on yksinkertaisesti maa-alue (lähinnä tässä siis ei kartoitettu, tuntematon maa-alue). Latvian ”zeme” on ”maa, ja venäjänkielessä ”zeme” tai ”zem” esiintyy merkityksessä ”maa” (esim земельный zemelnyj = maaperä, земля ”zemlja” = maaperä, maa-alue). Muutenkin monen paikannimen Varsinaissuomen alueella on arveltu olevan slaavilais-balttilaista alkuperää. Venäjän kielestä löytyy myös harvinaisempi muoto Суоми joka tarkoittaa Suomi, mutta lausutaan ”soa”.

Sana voi myös olla sukua varhaisia ruotsinsukuisia germaaneja tarkoittavalle ”suebe” joka oli tunnettu jo roomalaisille. Koko Itämeren rannikko oli nimittäin varhemmin germaanisukuisten kansojen asuttama, baltit ja suomalais-ugrilaiset saapuivat rannikolle myöhemmin. Kuitenkin arvellaan suomensukuisia kansoja olleen lähialueella jo 3300 e.a.a. Alueiden nimet siirtyvät hitaammin kuin kansat, ja ”suomi” olisi tullut käyttöön näistä ugrilaisheimoista kun ne olivat saapuneet Baltian seudulle, ja jotka sitten ottivat sen mukaansa nykyiseen Varsinaissuomeen.

Hyvinkin on mahdollista ettei Suomi-nimitykselle ole yhtä oikeaa selitystä, vaan eri sanat ja merkitykset ovat ajan mittaan sulautuneet yhteen. Siis germaanien ”suebe”, balttien ”zeme”, suomalaisten ”Suomujärvi” ja ”Some(r)vesi”, ja myöhemmät akateemiset teoriat ”suokansasta” ovat eri teitä vahvistaneet toisiaan ja yhdessä muodostaneet nykyisen maan nimen Suomi.

Sana ”eesti” mahdollisesti tulee anglosaksin sanasta ”eest” (engl. ”east”) tarkoittaen itää. Ennen nykyisiä suomensukuisia eestejä (virolaisia) siellä asui nimittäin itäisiä anglogermaaneja. ”Viro” on suomeen juurtunut Eestin maan koillisesta maakunnasta nimeltä ”Viru”.

Satakunta

Vielä tämä mielenkiintoinen juttu soutajista. Jo noin 3000 vuotta sitten oli itämeren alueen germaaneilla, gooteilla (guuteilla), verovaroin järjestetty laivasto, ja maa jaettiin maakuntiin sen mukaan kuin laivaston ylläpitämiseen tarvittiin. Sen ajan sotalaivassa oli 12 soutupenkkiä, siis 24 miestä laivaa kohti. Viisi laivaa muodosti taisteluyksikön jota kutsuttiin nimellä ”hund”. Nykyruotsin ”hund” = koira, mutta alun perin metsästysseura koirineen, ja englanninkielen ”hunt” tarkoittaa vieläkin metsästystä. Merisodassa ”hund” siis oli joukkoyksikkö laivoja ja soutajia (ilman koiria kaiketi).

Ne talot tai kartanot jotka varustivat yhdessä yhden joukkoyksikön muodostivat veroalueen nimeltä ”hundrade”, tai vähän myöhempi muoto ”hundrat”. Sanat esiintyvät vieläkin paikannimissä Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Yksi ”hundrat” varusti siis 120 miestä, mutta sitä käytettiin myös merkityksessä 120 mitä tahansa sitten laskettiin. Kun sitten sotalaivat kehittyivät nopeammiksi ja tehokkaammiksi tarvittiin enää vain neljä laivaa samaan taisteluvoimaan, siis 4x24 = 96 soutajaa. Lisäksi näissä uusissa laivoissa oli peräairo, ja neljään laivaan tarvittiin yhtä monta perämiestä. Miesluku yksikköä kohti oli nyt siis 100 ja sana ”hundrat” muutti vähitellen merkitystä tarkoittaen nyt tasan sata (kuitenkin vanhempi laskenta ”hundrat” = 120 esiintyy paikoin vielä 1300-luvulla). Sekä saksan että englannin kielessä tästä on tullut ”hundert” = sata, ja nykyruotsissa se on saanut muodon ”hundra”.

Suomessa maakunta ”Satakunta” oli muinoin goottilaisten finnien hallitsemaa aluetta. Se kuului muinaiseen Ruotsin Mälarin alueen valtakuntaan jota mainitaan nimellä ”Suethiod” (luultavasti kantamuoto myöhemmälle ruotsinkielen muodolle ”Svea” ja englannin Ruotsia tarkoittavalle sanalle ”Sweden”). Näitä Pohjanlahden itäpuolella asuvia kutsuttiin finneiksi, joista suuri osa sitten suomalaistui ja siirryttiin käyttämään suomenkielistä sanastoa, mistä johtuen toisaalta myös suomenkielisiä ruvettiin kutsumaan finneiksi , ja siitä tulee ruotsin ”finne” merkityksessä suomalainen. Samalla suomen kieleen juurtui muinaisgoottilaista sanastoa. Lähes koko ajanlaskumme, viikonpäivät jne. ovat muinaisgoottilaista alkuperää, joita tosin lienee lainatun jo Baltian rannikon goottilaiskansoilta. Ruotsiin päin siirtyivät sellaiset sanat kuin ”pojke” suomen sanasta poika, ”tös” sanasta tyttö, ”känga” on varsikenkä, ”hyvens” on hyvä ja kunnollinen, ja ”rappakalja” on pötypuhetta (rapakaljaa) mitä siis puhutaan kaljaa juotaessa.

Nyt voimmekin selittää maakunnan nimen ”Satakunta”. Tämä finnien asuttama rannikkoalue kaiketi oli ainoa Suomen puolella Pohjanlahtea joka varusti goottien sotalaivastoa pari kolme tuhatta vuotta sitten. Sana ”sata” tarkoitti muinaisessa suomenkielessä ”kylläinen” tai ”täysi”, ja ”kunta” tarkoitti miesjoukkoa (tai miehistöä vrt. esim. palokunta, soittokunta, varuskunta, jne.). ”Satakunta” oli siis ”täysi joukko” laivoja ja soutajia, satakaksikymmentä tai sata miestä kuten yllä mainittiin. Nykysuomen lukusana ”sata” sitten kehittyi tästä. Nykyinen läänin nimi on ruotsiksi ”Satakunda”, mikä tietenkin on suomenkielestä lainattu ja alkuperäinen ”hundrade” on kadonnut, sillä maakunnan nimenä Satakunta on paljon vanhempi kuin nykyruotsi. Kuitenkin tämä ikivanha sotilasperinne asetti Porin (ruots. Björneborg eli ”karhulinna”) Satakunnan alueella keskeiseksi suomalaiseksi varuskuntakaupungiksi vielä Ruotsin vallan aikaan. Ruotsalaissukuisten goottien osuus Satakunnan syntyyn lienee olleen suomalaisuusintoilijoille liian kova pala purtavaksi, josta syystä tämä ilmeinen selitys läänin nimelle on aktiivisesti unohdettu.


Asuma-alueet

Tämä asetelma asuma-alueiden suhteen pätee suunnilleen ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannelle tultaessa. Kun lähdetään pohjoisesta Pohjanlahden perältä ja kierretään suomenniemi aina Nevalle asti, löydämme kansat:

Lappalaiset, poronhoitajat jotka alun perin asuttivat koko Suomenniemeä, mutta vähin erin työnnettiin pohjoiseen. Lappalaiset tässä on vain yhteisnimitys eri heimoille, ei ole varmaa olivatko ne samoja kuin nykyiset koltat, saamet jne., eikä ole varmaa tietoa kielisukulaisuudesta.

Finnit olivat Suomen länsirannikon ja Ahvenanmaan ja Turun saaristoalueen viikinkejä, ja siis puhuivat ruotsinsukuista kieltä. Näistä tulee ulkomaalaisten Suomesta käyttämä nimitys, Fennia, Finland jne. Varhaiset Suomeen matkustaneet roomalaiset esim. kohtasivat pääosin vain rannikon ja saariston viikinkejä.

Suomalaiset, nykyinen Varsinais-Suomi (mikä selittääkin miksi tämä alue on se ”varsinainen Suomi”). He olivat maanviljelijöitä, todennäköisesti paikasta toiseen liikkuva kaskiviljely oli se mitä harjoitettiin aluksi, mutta pian siirryttiin karjahoitoon ja kiinteään maanviljelykseen. Ensimmäinen kauppapaikka perustettiin tänne, ”turku” on germaanisana ja samaa alkua kuin ruotsin ”torg”, siis kauppapaikka. (Esim. Ruotsin maakunnan Taalainmaan (Dalarna) murteessa ja paikannimissä markkinapaikkaa vastaava sana on vieläk tänäänkin ”turk”.)

Hämäläiset, jotka asuivat laajoilla metsäalueilla varsinaisesta Suomesta koilliseen, ja harjoittivat pääosin turkismetsästystä. Maanviljelijöitä heistä tuli vasta paljon myöhemmin, vielä varhemmalla keskiajalla hämäläiset mainitaan pääosin metsästäjinä. Hämäläiset tulivat Turkuun myymään turkiksensa (turkis = kauppatavara tai suurempi nahka, raha = oravannahka, kettu = revonnahka, susi = hukannahka), aluksi jalkaisin, vasta myöhemmin härjillä ajaen ”härkätietä” pitkin. Sana ”häme” voi olla samma kantaa kuin ”saphmi”, siis ”saami” (ja tulee balttilaisesta sanasta ”zeme”), tarkoittaen kansaa jotka aluksi olivat saameja tällä alueella, mutta myöhemmin suomensukuisia.

Tässä välillä oleva alue, nykyinen Uusimaa, kaiketi ei ollut asuttua muinoin, mihin alueen nimitys ”uusi maa” voisi viitata. Rannikolla kuitenkin lienee ollut viikinkikyliä, siis ruussien asuttamia, mikä selittäisi miksi alkuperäisvästö myöhemminkin oli pääosin ruotsinkielistä.
Karjalaiset, jotka myös olivat viljelykansaa, ja ”karja” voi olla tässä osana kansan nimessä. Asuinseudut ehkä enemmän länteen nykyisestä Karjalasta. Snorre Sturlasson, Islannin Epoksen ”Edda” kirjoittaja (1200-luvulla), mainitsee järjestyksessä: kveenit, kirjaalit, ja finnit, jotka asuivat itään norjalaisista katsoen. Nykyiset Tornionjoen laakson (Ruotsinpuolen) suomea puhuvat, joiden kieli ”meänkieli” on todella yllättävän karjalaisvaikutteista sanastoltaan, olisivat kveenien jälkeläisiä. Näiden asuma-alue ulottui ehkä Kainuuseen saakka (viikinkien ”Kväne” olisi samaa kantaa kuin suomenkielen ”Kainuu”). Kirjaalit, näistä etelään ja kakkoon, olisivat siis karjalaisia (pohjoiskarjalaisia paremminkin kuin Kannaksen karjalaisia). Finnit mainitaan ”sarvipäisiksi”, ehkä Novgorodin ruuseja tai germaanisten itägoottien jälkeläisiä.
Savolaisista ei ole kovinkaan aikaisia mainintoja, mutta alueella voi olla ollut harvahkoa kaskiviljelyasustusta idästä käsin, tai kalastajia/metsästäjiä Hämeestä, tai sitten molempia. Sana ”savo” on vaikeasti tulkittavissa, jos hakee alkusuomalaista muotoa (esim. sellainenkin sana kuin ”savotta” on venäjän laina, завод on tehdas tai puunjalostuslaitos). Voisi odottaa myös saamenkielistä alkuperää, jota ei kuitenkaan sitäkään helposti löydy ”savo” sanalle. Eräs mahdollisuus on lähtea ruotsinkielisestä maakunnan nimityksestä ”Savolax”, joka taas olisi (verrattain myöhään) lainattu venäjän sanasta захолустье ”zaholustʹe”, mikä tarkoittaa takamaata ja peräkylää, siis Venäjältä katsoen. (Kuten esim. Vienan vepsät kutsuivet Uralin takaista aluetta nimellä ”perama”, siis ”perämaa”, josta nykyinen kielitieteellinen Uralintakaisen asutuksen nimi ”Permi” on alkuisin.)
Venäläiset, tai aikaisempi muoto ”väenä” tai ”väinä”, jotka asuivat Nevan ja/tai Äänisjoen juoksulla. Lähinnä Vepsäläisiä tai Inkerinmaalaisia, suomensukuisia siis. Inkerin-maalaiset asuivat Nevan seuduilla ja Vepsäläiset Äänisen seudulla. Vanhempi nimitys on voinut olla suunnilleen äinäläiset tai väinäläiset.
Tästä itään asuivat moninaiset slaavilaiset heimot. Sittemmin sekoitettiin nämä itäiset kansat kaikki ”venäläisiksi”, olivat ne slaaveja tai sitten suomensukuisia. Venäjän kielen ”ruskij” on alkuisin muinaisruotsin sanasta ”rus” tarkoittaen itään soutaneita ja Novgorodin perustaneita viikinkejä, kuten yllä mainittiin.



Kuvassa on karkeasti hahmoteltu Skandinavian ja Itämeren seudun asutus ensimmäisellä vuosituhannella j.Kr.

Ylläolevassa kuvassa on eri kansanryhmien asuma-alueet annettu suunnilleen, ja merkitty eri väreillä selvyyden vuoksi. Kuitenkin suomensukuiset kansat on kaikki merkitty samalla värillä, sinisellä, jotta paremmin käy ilmi minkä alueen he asuttivat. Kuten näkyy asuma-alueet olisivat olleet jokseenkin luonnollisia ja yhteenkuuluvia. Kuitenkin germaanisten ruusien (viikinkien eli ruotsien eli ryssien) matkat itään jakavat suomalaiskansojen asutuksen kapealla vyöhykkeellä. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Vendelin sukuiset kansat olivat melko läheistä sukua, ero ei niinkään ollut kansojen ominaisuuksissa kuin niissä sukukunnissa jotka hallitsivat eri alueita. Sotia käytiin jatkuvasti sukujen kesken. Samoin oli tietenkin laita niin suomalaisten kuin muidenkin kansanryhmittymien kesken. Kansallisuus ei niinkään ollut sotien syy kuin sukujen päämiesten aluevaatimukset.

Ruotsalaisia ei alkuaan ollutkaan vaan oli Göötanmaalaisia, Sveamaalaisia, ja Roslagenin viikingit eli ruussit. Viimeksimainittujen suomenpuolinen asutus tunnettiin finneinä, jotka ruotsalaiset järjestään sekoittivat (varsinais)suomalaisiin. Hämäläiset eli tavastit mainitaan kylläkin erikseen, koska näillä oli muista poikkeavat elintavat, metsästäjiä kun olivat. Savolaisista ei löydy mainintaa tältä ajalta. Olen kuitenkin nimennyt asuinalueen, vaikka todennäköisesti suomea (tai savoa) puhuva asutus tuli sinne vasta myöhemmin Hämeesta ja karjalasta. ”Venäläiset” tuolloin olivat itäisiä suomensukuisia, slaaveja ei vielä kutsuttu venäläisiksi tähän aikaan. Näistä Nevan seudun suomensukuisista itään päin oli Novgorodin ruotsalainen valtakunta, joka kuitenkin ajan mittaan slaavilaistui.


Suomen ja Ruotsin valtakuntien synty

Birger Jaarli yhdisti Ruotsin sukukunnat valtioksi, noin vuoden 1250 tienoilla, ja myös liitti siihen Suomen ja alueita Baltian maista. Ruotsin valta siten tuli Suomeen Göötanmaalta, Birger Jarlin kotiseudulta. Birger Magnuson ei itse ollut kuningas vaan kuninkaan hallitusmies, Jaarli. Mutta Kuningas, puoliksi tanskalainen Erik Lespaava ja Ontuva (den Läspe och Halte), oli avuton ja valta oli jaarlin käsissä. Birger ei halunnut anastaa kuninkaanvaltaa koska se olisi johtanut sisällissotaan ja sotaan tanskalaisia vastaan. Sen sijaan hän varmisti kuninkaan virkaa pojilleen. Ensimmäinen oli nimeltä Valdemar, ja tämän jälkeen kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä joka on tunnettu nimellä Maunu Ladonlukko (Magnus Ladulås; oli vielä kolmaskin, Erik, ja veljekset olivat sotajalalla keskenään; 1275 Magnus voitti Valdemarin Hovan taistelussa).

Ruotsin valtakunnan ”kehto” on siis nykytiedon mukaan Göötanmalla, ei Uppsalassa (mitä vanhemmissa oppikirjoissa väitetään). Uppsalaa ei tuolloin vielä ollutkaan vaan paikan nimi oli Östra Aros (siis Itä-Aros, Länsi-Aros ”Västra-Aros” taas on nykyinen Västerås). Uppsala-teoria oli väärennys, koska myöhemmät kuninkaat asuivat sillä puolen Ruotsia ja halusivat historian kirjoituksen seuraavan heitä. Väärennys paljastui vasta 1980-luvulla amatööritutkijoiden toimesta. Uppsala teorian ovat nyt myös ammattihistorioitsijat hiljaa haudanneet. Birger Jaarli perusti Tukholman kaupungin josta sittemmin tuli pääkaupunki, se oli tarpeeksi kaukana tanskalaisista aikaisemman tukeilla vahvistetun tulliaseman (Stockholm = tukkisaari) paikalla. Turku oli jo olemassa kauppapaikkana paljon aikaisemmin.

Länsi-Göötanmaan laki on Ruotsin vanhin kirjoitettu laki, vaikkakin se on vain suullisista traditioista (riimikirjoituksella) muistiin kirjoitettu, eikä siis varsinainen lakikirja (uusi käännös nykyruotsiksi on julkaistu äskettäin). Aikaisemmin lakimies eli laamanni (ruotsin ”lagman” = ”lakimies”) opetteli kaikki lait ulkoa edeltäjältään. Ensimmäisen varsinaisen lakikirjan laativat 1200-luvulla Birger Magnusson Jaarli ja hänen veljensä Eskil Magnusson Lagman. He olivat sen ajan pohjoismaisiin tapoihin nähden epätavallisen pitkälle kirjallisesti oppineita. He tunsivat paitsi yllä olevan lain, myös roomalaisen oikeuden periaatteet, ja muita Eurooppalaisia lakikokoelmia. Itse asiassa Birgerin ja Eskilin luoma ensimmäinen varsinainen kirjoitettu Ruotsin laki oli edistynein ja nykyaikaisin koko sen ajan Euroopassa. Se on vieläkin sekä Suomen että Ruotsin lain perusta. Se on asiallinen ja ajalle tavanomainen uskonnollinen ylipaino on jätetty vähälle, lisäksi se säätää monia nykyaikaisia oikeusturvasääntöjä.

Esimerkkinä voidaan mainita naisrauha joka koski naisten turvaa säädystä riippumatta, joka varmasti ei ollut tavallista keskiajan maaorja-Euroopassa. Selitys voi olla se että Folkungain suvussa naiset olivat ajalle epätavallisen arvostetussa asemassa. Birgerin ja Eskilin äiti Ingrid Ylva oli hyvin oppinut ja kunnioitettu henkilö, ja taaksepäin suvussa on Sigfrid Storråda (”neuvokas”), Olavi Sylikuninkaan äiti ja Länsi-Göötanmaan kuningatar. Myös Pyhä Birgitta (1300-luvulla) oli Folkunga-sukua.

Vanhemmassa historiankirjoituksessa väitetään että kaikki Suomen alueella asuvat olivat pakanoita ennen Ruotsiin liittämistä. Kuitenkin on niin että Novgorodin ruhtinas Jaroslav, joka oli vanhaa viikinkisukua slaavilaisesta nimestään huolimatta, toi kristinuskon Suomenniemelle idästä päin jo 1000-luvulla, siis kreikkalaisortodoksisen uskon. Vanha taru tosin väittää Ruotsin kuningas Erik Pyhän piispa Henrikin kanssa jo sata vuotta aiemmin tehneen käännytysmatkan Suomeen, eli Itämaahan kuten sitä kutsuttiin, mutta siitä käännytyksestä ei ole enempää todisteita, ja se voi olla osa tätä yllä mainittua historian väärennystä. Kuitenkin siis korkeintaan Finnit ja Varsinaissuomalaiset olivat pakanoita Birger Jarlin aikaan 1200-luvulla, kaikki itäisemmät suomensukuiset heimot olivat ortodokseja. Mikäli Birger Jaarli olisi tyytynyt ainoastaan pakanoiden käännyttämiseen kulkisi Suomen itäraja nyt ehkä jossain Forssan-Parkanon-Vaasan tienoilla, niin että jotain hyvää ruotsinvallasta ehkä sittenkin tuli.


Jumaluuksia

Ukko, ukkosen ja myrskyn jumala. Vanhempia muotoja ovat Ulgan ja Ukku. Merkitys on lähinnä isä tai paremminkin isäntä. Hän loi Ilmattaren, ilman immen, ja hänet voi samaistaa jumalaan Ilma, madollisesti lyhennetty muodosta ”Ukko Ilma” eli taivaan isäntä. (Vastaavia muinaisia taivaan ja sään jumalia ovat sumerin Enlil ja heprean Jahve, jotka molemmat merkitsevät tuulen ja sään herraa). Ukon vaimo oli Akka.

Ilma, Inmar, on sään ”ilman” ja ukkosen jumala. Ilmeisesti sama kuin Ukko (Ukko Ilma). Tytär: Ilmatar, Luonnotar, joka Kalevalassa on Väinämöisen äiti. Kieliopillisesti tulkiten Väinämöisen isä olisi ”Väinö”, joka ehkä voidaan samaistaa jumalaan Kalev, ja Ilma. Väinämöinen ja Väinö eivät siis alkuaan olisi sama hahmo, mutta ne on myöhemmin sekoitettu keskenään. Samoin sankarihahmo ja seppäjumala Ilmarinen mitä ilmeisimmin on Ilman poika, ei Ilma itse vaikka tässäkin esiintyy sekaannuksia.

Akka oli hedelmällisyyden jumalatar (vanhempi muoto on Akko). Vaihtoehtoisia nimiä Maan-Emo, Maa-Emoinen, ja todennäkoisesti slaavilaista alkuperää olevat: Rauni, Ravdna, Roonikka.

Madderakka on saamenkielessä oli lapsenpäästön jumalatar, hänen miehensä oli Madderatcha, joka jakoi sieluja lapsille. Tässä ”Madder”on ehkä indoeuroppalaista lainaa (vrt. esim. latinan ”mater”). Muita avustavia jumalhahmoja olivat hänen kolme tytärtään: Sarakka, Juksakka and Uksakka. Madderakka suomalais-ugrilaisessa tarustossa oli ensimmäinen nainen, vanhin akka ja veden alainen, ehkä sama kuin Vellamo.

Ahti, Ahto veden jumala, jonka vaimo oli Vellamo.

Haltia tarkoittaa luonnonhenkiä, kirjaimellisesti jonkin luonnonilmiön, eläimen, kasvin jne. ”haltija” tai ”hallitsija”.

Hiisi, tai Hisi, ilkeämielinen henkiolento.

Paha, myös ilkeämielinen, kuuluu jumalan Lempo seuralaisiin (tai on sama henkiolento).

Ilmarinen oli taivaallinen takoja joka loi taivaankannen, joka tavallaan on sama kuin Sampo, ja itse maailmanjärjestys. Hän oli taruissa Kalevan poika, tai Ilman poika. Kaleva (Kaled, Kalev, Kalevi) on siis ehkä sama kuin taivaan ja sään jumala Ilma. Luultavasti kuitenkin Kaleva on vasta myöhemmin otettu mukaan tarustoon.

Ilmatar tai Luonnotar, oli Ilman tytär, ja maan luoja (Kalevalassa kosminen munankeitto). (Vastaava on esim. sumerien Ninlil, etelätuuli ”ilman neito”.)

Päivä on aurinko ja vastaava jumaluus. Vasta myöhemmin sana tuli tarkoittamaan vuorokauden valoisaa aikaa.

Jumala, alkumuoto on ehkä Jubmel. Korkea henkiolento yleisesti, ja erikoisesti Ukko.

Lempo tai Lempi on tunnettu ilkeämielisenä, mutta kuten nimestäkin ilmenee hän oli myös ”lemmen” eli rakkauden jumala. Hänen poikansa Lemminkäinen, Lemmin poika, oli Kalevalassa kova Saaren (Saarenmaan) naisten perään (vertaa esim. kreikkalaisten Eros). Vertauksena voidaan mainita kreikkalainen paimenten ja kasvillisuuden jumala, pukinjalkainen ja sarvekas Pan, jonka seurue oli Satyyreja ja muita metsän henkiä. Metsässä oli petoeläimiä, metsää pelättiin, ja metsän henget olivat pelottavia. Siksi Lempo kuten myös Pan sittemmin samaistettiin Paholaiseen.

Piru on nimitys joukolle kiusanhenkiä. Yleensä oli vallalla käsitys, että jos kovalla äänellä lausui henkiolennon nimen oli tämän pakko totella, ainakin juuri sillä hetkellä. Sitä kutsutaan noitumiseksi, ja erilaisia kiusanhenkiä noidutaan vieläkin usein. Jos taas tarvittiin pitempiaikaista tehoa luettiin pitemmät ”luvut” eli ”taiat” (oikeastaan sama kuin tietäjän taidot). Kirot tarkoittavat vaivoja ja vahinkoa joita henget aikaansaivat, toisinaan pahantahtoisen tietäjän taikojen tuloksena, ja kiroaminen on siten ilkeämielisempi sana noitumiselle.

Henki on sama kuin hengitys ja ilma, joten tuulen henki Ilma oli mahtavin henki, jumala jolla oli voimakkain hengitys. Ilmaa jota hengitämme ei vanhempina aikoina ymmärretty aineeksi vaan elämän lähteeksi. Samoin Raamatun ”jumalan henki vetten päällä” on oikeastaan myrskytuuli, myrskyn jumala (Jahve) meren yllä.

Kalma oli kuoleman ja kuolleiden kalmojen jumalatar joka asui Tuonelassa, jossa vartijana oli hirveä hirviö nimeltä Surma.

Kuu tai Kun on kuun jumala(tar?).

Pekko oli pellon jumala ja apurina hänellä oli Sampsa Pellervoinen kylvön jumala. Pekko hallitsi siis satoa, myös veden satoa kun on kyse lähivesistä. Esimerkiksi kalamiesten loitsussa: ”Anna Ahti ahvenia, Pekko pieniä kaloja”. Kristinuskon myötä Pekko toisinaan samaistettiin Pyhään Pietariin.

Tapio, metsän jumala. Mielikki oli metsän impi, Tapion vaimo. Lapset ovat Nyyrikki, Tuulikki, joilta pyydettiin metsästysonnea, ja Tellervo joka oli karjan suojelija. Ajatar, Aijo, Ajattara myös alkuaan metsän henki.

Kaleda, Kaleva oli sodan ja rauhan jumala. Hän oli myös taivaalla Orion, ja ajanlaskun jumala. Hänet voidaan samaistaa Ukkoon ja Ilmaan. Hän oli kelttiläistä alkuperää, josta balttilaiset (ei suomensukuiset) olivat hahmon lainanneet, ja myöhemmin suomensukuiset, jotka siis saapuivat ”Kalevan maille”.

Perkele, alkuaan Perkunas joka oli balttilainen ukkosen jumala, siis sama kuin Ukko oikeastaan. Voi olla että suomalaiset samaistivat tämän vihollisjumalan Pahaan ja Lempoon (samoinhan tekivät heprealaiset jotka väänsivät Filistealaisten vallan ja sodan jumalan Baal Zabul muotoon Belsebub).

Jumalataruista yleensä on huomioitava että niitä lisättiin ja vääristeltiin ajan mittaan kansallisista propagandasyistä. Sen paremmin kreikkalasiroomalaiseen kuin pohjoismaiseen jumala-tarustoon ei ole luottamista, koska paljon on myöhempää kirjallista tuotantoa, eikä vastaa sen ajan kansan todellisia uskomuksia. Pohjoismaista tarustosta kertova Edda 1200-luvulta esim. on kirjoitettu kristillisellä keskiajalla sen ajan ihanteiden mukaan, miten pakana-aikaa silloin on kuviteltu, eikä varsinaisen pakana-ajan oikeiden uskomusten mukaan. Muinaiskreikkaisten tarujen suhteen oli samoin, me opimme koulussa miten tietyt yläluokkaan kuuluvat kirjailijat halusivat jumalataruston kuvattavaksi. Kansan usko oli vähemmän järjestelmällinen, lähes joka kylässä kerrottiin erilaisia taruja. Esimerkkinä voin mainita auringon ja musiikin jumalan Apollon. Tämä kuitenkin koskee vain Delfoin Apolloa, joka on ainoa mistä koulussa opimme. Muinaiskreikan sana ”apollon” itse asiassa tarkoittaa ”nuorukainen” tai paremminkin ”pojan-jolppi”, ja poika-jumalia nimeltä Apollon oli muinaisessa Kreikassa useita; eräskin oli maanalainen rottajumala joka levitti sairauksia.

Suomalaisista jumalista on Ukko saanut liian suuren painolastin, ja esim. Lemmi (Lempo) on painettu alas paholaiseksi (kristillisistä syistä). Aikanaan nämä ovat olleet yhtä tärkeitä, kuten myös metsän ja veden jumalat jne. Mitä todennäköisemmin eivät jumalatarut eri kansojen kesken eronneet toisistaan enempää kuin eri kylien kesken. Uskonnollinen taruaines oli vuosituhansia levinnyt ympäri maailmaa. Kalevalan Lemminkäinen ja hänen kuolemansa esimerkiksi muistuttaa egyptiläistä Osirista, mutta ei Lemminkäistä ole noudettu Egyptistä asti, vaan vastaavia taruja oli kaikkialla. Useimmat vain ovat kadonneet koska niitä ei ole kirjoitettu muistiin. (Ei pidä myöskään unohtaa että Lönnrot luodessaan Kalevalan pani melkoisesti omiaan mukaan.)


Lähteitä:

http://www.godchecker.com/pantheon/finnish-mythology.php
http://www.tsv.fi/ttapaht/

http://www.palladiumkirjat.fi/jattilaisten_maa.htm
http://fi.wiktionary.org/wiki/

http://sv.rilpedia.org/wiki/Kalevala#Finsk_folkdiktning_före_Kalevala
http://www.sanakirja.org/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_venäjän_kielestä_suomen_kieleen_lainatuista_sanoista
http://www.kotus.fi/?5400_m=6309&s=3235

mm.